Keskiajan filosofia ja uskonto

Yleisesti vuosien n. 500–1500 jKr. välistä aikaa kuvaava eurooppalainen keskiaika alkoi länsiroomalaisen imperiumin rappeutumisen myötä syntyneestä valtakamppailusta ja hajaannuksesta. Antiikin voidaan katsoa symbolisesti ja hallinnollisesti päättyneen viimeistään vuonna 525, kun germaaniheimo ostrogoottien kuningas Teoderik teloitutti Rooman viimeisen senaatin johtajan Boëthiuksen. Visigootit olivat siirtyneet eteläisen Euroopan halki Espanjaan 400-luvulla, ja 500-luvun lyhyen bysanttilaisvallan jälkeen suuri osa Italiaa joutui pariksi vuosisadaksi langobardien haltuun.

Keskiaika oli katolisen kirkon loistoaikaa miltei kaikkialla Euroopassa. Katolisuuden vallan ja maailmankuvan lujittumisen takeena oli jo 400-luvun lopulla frankkikuningas Klodovigin uskonkääntymyksestä alkanut valtakunnallisen voiman ja uskonnollisen auktoriteetin liitto. Langobarditkin kääntyivät katolisuuteen ja nämä syrjäyttänyt frankki Kaarle Suuri kruunattiin paavi Leo III:n toimesta Rooman keisariksi vuonna 800. Sittemmin keisarius siirtyi Saksan kuninkaan arvonimeksi. Roomalainen yhtenäisyys yritettiin luoda muodollisesti uudelleen.

Kaarlen Suuresta alkanut karolingiaika turvasi katolisen uskonnon roolia myös feodalismiksi kutsutun hallinnointitavan välityksellä. Läänitysvaltaan, aliläänitysjakoihin, uuden aateliston sekä kuningasvallan uskollisuuteen ja talonpoikien suojelemiseen perustuneessa feodalismissa papisto tunnustettiin omaksi etuoikeutetuksi säädykseen. Järjestelmä koitui osin myös katolisen filosofian ja sitä kautta myös antiikin ajattelunperinnön ansioksi, sillä luostareille ja katolisille oppineille suotiin alkupuolella keskiaikaa sangen riippumaton yhteiskunnallinen asema uskonnollisiin ja filosofisiin kysymyksiin perehtymiseksi. Kirkon ja hallinnon liiton takia teologisista ongelmista ja pyhien tekstien tulkinnoista vapaata filosofiaa ei suosittu. Välimerellä filosofian ja tieteen rikkaudeksi, mutta katolisen kirkon tappioksi on luettava muslimikulttuurin myötä levinneet itäiset ajatteluperinteet ja tekniset keksinnöt.

Päällekkäisten arvonantosuhteiden kudelmana feodalismi oli omiaan aiheuttamaan alituisia kiistoja aateliin nousseiden, oman sotilaskuntansa muodostaneiden lääninherrojen ja vasallien keskuudessa, mikä ryöstelyinä ja kaaoksena oli koitua luostarilaitoksen ja suuresta väenenemmistöstä koostuneen maatyöväestön kohtaloksi. Kirkko kavensi sotaisuuksia 1000-luvun molemmin puolin julistamalla Jumalanrauhan (Pax Dei, v. 989) ja langettamalla kirkonkirouksen mm. pyhiä miehiä, kauppiaita ja ristiretkeläisiä vastustaneille. Ristiretket olivat kirkon keino vastata hiljalleen vetäytyneiden muslimien aiheuttamaan vallanpuutteeseen.

Kirkko oli vuonna 1054 itäiseen ortodoksisuuteen ja läntiseen katolisuuteen, ja seuraavina vuosisatoina alkanut voimakas kaupungistuminen heikensi eri sääntökuntiin jakautuneen luostarilaitoksen, mutta myös munkkikunnasta teologisessa sivistyksessään jälkeen jääneen uuden kaupunkilaispapiston arvovaltaa. Kirkko pysyi silti voimakkaana paitsi feodalismin, myös 1100-luvulla kehittyneen ristiretkiaatteen ja samaan aikaan kehittyneen katolisuuden ”virallisen filosofian” eli skolastiikan ansiosta. Paavin oikeudellinen valta oli suurimmillaan ja alueellisesti laajimmillaan Innocentius III:n hallintokaudella 1200-luvun alussa.

Katolista dogmatiikkaa ja antiikin filosofiaa uudelleen muotoilleen skolastiikan merkittävimpiä edustajia olivat suuntauksen opillinen isä Anselm Canterburylainen (1034–1109) ja sen maineikkain edustaja Tuomas Akvinolainen (1225–1274). Canterburylaisen tavoitteena oli tehdä kristinusko järjellä ymmärrettäväksi. Uskon järjenmukaisuuden ytimeksi tämä oletti Jumalan absoluuttisen totuudellisuuden ja perustavuuden. Tunnetuin Canterburylainen lieneekin jumaltodistuksestaan, jonka mukaan Jumala on täydellisin kuviteltavissa oleva olento, ja ollessaan täydellinen ei Jumala voi olla olemassa ainoastaan kuvitelmissa, vaan täydellisesti olemassa olevana myös kaikkialla pelkän kuvittelun ulkopuolella. Jumalan absoluuttinen suuruus ja kaikkivoipuus eivät Canterburylaisen mukaan voisi jäädä vain epätäydellisen ihmisen ajattelun tasolle ja siksi jumaluskolle olisi järjelliset perustelut.

Tuomas Akvinolaisen mittaamattoman suuri panos ihmiskunnan aatteiden historiassa on filosofisten perusteiden ja oikeutuksen luominen katoliselle teologialle ja kristinopille. Valtavassa kolmiosaisessa teoksessaan Summa Theologiae Aristoteleen ajattelua katolisuuteen elävöittänyt Akvinolainen pohtii aluksi Jumalan olemusta, sitten etiikkaa ja hyveitä ja viimein oppia Kristuksesta sekä katolisia sakramentteja. Akvinolainen käsittelee järjen ja uskon suhteita todistaen mm. skolastisella metodillaan, etteivät luonnollinen järjentieto ja yliluonnollinen ilmoitukseen perustuva usko voi lopulta olla ristiriidassa, mikäli Jumala oletetaan luonnollisen järjen luojaksi ja ilmoitus tositiedoksi jumalallisesta. Akvinolainen oli myös varhainen empiristi, joka peripateettiseen aksioomaansa tukeutuen oletti, että mielessä ei voi olla mitään sellaista, joka ei aiemmin ole ollut aisteissa ja aistittavissa. Skolastisessa metodissa käsiteltävä aihe esitetään aluksi kysymyksen muodossa ja arvioidaan sitten eri asiantuntijoiden tulkintoja punniskellen. Erittelyvaiheessa esitetään vastaus mahdollisimman tarkasti, minkä jälkeen ongelmalliset tulkinnat voidaan kumota paikkaansa pitämättöminä. Tuomaan filosofialle nojaavaa ajattelusuuntausta kutsutaan tomismiksi.  

Myös filosofinen logiikka otti – osin muslimi- ja osin kristillisestä vaikutuksesta – aimoharppauksen keskiajalla. Yksittäisesti mainitsemisen arvoinen on ainakin Vilhelm Occamilainen (1285-1349), joka tunnetaan ns. säästäväisyyden periaatteeksi tai ”Occamin partaveitseksi” nimetystä päättelyohjeestaan. Sen mukaan ilmiötä tarkasteltaessa sitä selittävien tekijöiden määrää tulee pitää mahdollisimman vähäisenä. Välttämätön ja riittävä on erotettava turhista sekä mahdollisesti vääristä ja harhaanjohtavista perusteista. Occamilainen oli myös nominalistisen ajattelun uranuurtaja. Nominalistien mukaan universaalit oliot ja ideat eivät, toisin kuin realistit pyrkivät osoittamaan, ole itsenäisesti olemassa vaan vain pelkkiä nimiä ja sanoja tai korkeintaan käsitteitä, kuten konseptualistit katsoivat.  

Katolisen kirkon suhteellinen poliittinen vaikutusvalta väheni vasta 1300-luvulle tultaessa. Vielä ja etenkin myöhäiskeskiajalla katolisuuden valta laajeni sivistyksen muodossa kaupungistumisen myötä syntyneisiin yliopistoihin, joissa teologia säilyi pitkälle uuteen aikaan asti perustavimpana oppialana. Kirkon sanoma ja ilmoitus jäsensivät voimakkaasti edelleen myös ns. tavallisen väestön maailmankuvaa. Eteläisessä Euroopassa katolinen kirkko on näihin päiviin asti säilyttänyt uskonnollisen asemansa, mutta pohjoisemmassa ja keskisessä Euroopassa sen korvasivat reformaation myötä protestanttiset liikkeet kuten luterilaisuus Saksassa ja hetimmiten myös täällä pohjoisempana.